Mieltä hivelevää-blogi

Bloggaan terapiatyöstä, lapsiperhe-elämästä, sosiaalityöstä, työelämästä ja elämän pikku ihmeistä. Löydät minut myös twitteristä @mindcatchsanna sekä instagramista nimellä mieltahivelevaa

IMG_20170719_123947_396

 

IMG_20160929_110816

Lokakuu, masennuskuu?

Niin vain on syksy kuin yllättäen taas hiipinyt tänne. Jotkut meistä saavat syksystä mahtavasti uutta virtaa, toiset taas hiljenevät, hiipuvat ja häipyvät kuin kesän viimeiset lämpimät päivät. Masennuksesta ei varmaan koskaan puhuta ja kirjoiteta niin paljoin kuin juuri syksyllä. Somessa levisi viime viikkoina kuvasarja, jossa masentuneet olivat ottaneet itsestään kuvia. Pointtina oli, että meikattu, ”hyvinvoivan ”näköinen voi myös olla masentuntu. Masennus ei aina ollenkaan näy päälle päin, varsinkin jos ihminen on tottunut pitämään kulissia yllä jo pitkään. Meille on myös usein kuvattu masentunutta henkilöksi, joka vain makaa sängyssä koko päivän, eikä ota mitään kontaktia kehenkään. Tämä on vain yksi synkkä kuva masennuksesta, sieltä vaikeimmasta päästä. Todellisuudessa masennusta on hyvin erilaista ja eri tyylistä. Yksi pysäyttävimmistä kuvista oli kuva, jonka tyttöystävä oli ottanut itsestään ja poikaystävästään kolmea viikkoa ennen poikaystävän itsemurhaa. Siinä he olivat yhdessä melomassa ja kumpikin näytti iloiselta, onnelliselta ja terveeltä. Siksi masennus voi olla niin salakavalaa, vaikka luulemme toisin, se ei näy aina ulospäin. ”Tuolla ulkona” on paljon masentuneita, joiden masennuksesta emme tiedä mitään; vaativissa töissä, kotiäiteinä tai -isinä, opiskelemassa, naapureina, ystävinä, esimiehinä, sairauseläkkeellä, työttömänä.  Missä vain.

Olen viime aikoina opiskeluihin liittyen lukenut paljon psykoanalyyttistä kirjallisuutta. Psykoanalyysissä usein palataan selittämään asioita lapsuuteen ja hyvin varhaisiin ihmissuhteisiin. On kuitenkin hyvin järkeen käypää, että pohja sille, masennummeko helposti vai emme, on siellä hyvin varhaisissa ihmissuhteissa. Jos emme lapsena ole menettäneet ”mitään”, meille on annettu eväitä rauhoittaa itseämme ja tunteidensäätelykykymme on kehittynyt, on erilaisia menetyksiä ja vastoinkäymisiä helpompi kestää. On sanottu, että ”masentunut ei tietoisesti tunnista mitä on menettänyt”. Masennus liittyy usein moneen asiaan ja elämänvarrella kerääntyneisiin ”menetyksiin” ihmissuhteissa, työssä, terveydessä, arvoissa jne. Siksi masentuneeseen ei tepsi kehottaminen ”ryhdistäytymään”, sillä masennuksen syy ei ole helposti löydettävissä, selvitettävissä tai ratkaistavissa. Toki myös koko persoonamme rakenteilla, ympäristöllä, elämänkokemusten vaikeuksilla on merkitystä masennuksessa. Masennus ei katso taloudellista tilannetta tai statusta yhteiskunnassa.

Masennuslääkkeillä pystytään lievittämään oloa ja palauttamaan toimintakykyä, mutta toimivinta on liittää siihen psykoterapia.  Tuskin koskaan on ollut niin helppoa aloittaa ja saada kelan tukema psykoterapia kuin tällä hetkellä, Kelan sivuilla on myös erittäin hyvät ohjeet psykoterapiaan hakeutumisesta. Masennuksen hoidossa puolisolla ja perheellä on suuri osuus toipumisessa. Kela tulee myös perheterapiaa- tai pariterapiaa masennuksen hoidon osana, kun psykiatri on kirjoittanut siitä terapialausuntoon.  Jos siis koet, että olet masentunut tai joku lähipiiristäsi on, hae apua. Sitä on saatavilla ja ennuste toipumiseen on hyvä.

-Sanna-

23.8.2017

Aiheutinko vauvalleni trauman?

Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, on traumatietoisuus viime vuosina lisääntynyt hurjasti. Nyt lapsia kasvattava sukupolvi taitaa olla traumatietoisempi kuin mikään sukupolvi aiemmin. Traumatietoisuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa; liiallinen traumatiusoitumisen välttäminen ja äärimmäinen ”traumatietoisuus” saattaa aiheuttaa myös ”ihan tavalliselle vanhemmalle” myös liiallista syyllisyyttä ja ahdistusta arkipäivän kasvatukseen. Erilaisilla vanhempien keskustelupalstoilla käydään paljon keskustelua siitä, aiheutuuko vauvalle traumoja esimerkiksi, mikäli vanhempi ei pysty heti vastaamaan lapsen tarpeisiin moottoritiellä autolla ajaessa? Tuleeko vauvalle trauma, jos hän joutuu itkemään joskus yksin sängyssä ennen nukahtamista? Entä jos äiti käy kaupassa ja lapsi jää isän syliin itkemään lohduttomasti äidin perään (tai toisinpäin)?

Kun esikoiseni oli vauva, oli meillä tapana nukuttaa lasta kuumana kesäpäivänä vaunuissa ulkovarastossa. Varasto oli kiinni asunnossamme ja ovi oli auki. Varastossa oli mukavan viileää ja hieman hämärää, eikä naapurin ruohonleikkuu kuulunut niin kovasti sinne. Itkuhälytin oli päällä ja lapsi nukkuikin siellä aina tosi hyvin. Eräänä päivänä vauvan siellä nukkuessa, oveemme koputettiin. Naapurini kertoi, että lapsemme on huutanut varastossa nyt jo jonkin aikaa.  Muistan vieläkin sen valtavan syyllisyyden, häpeän ja pelästyksen tunteen, mikä minulle tuli. Jostakin syystä itkuhälytin ei ollutkaan toiminut ja en ollut kuullut vauvan itkua. Nostin itkevän vauvan syliini ja itkin itsekin. Tunsin että olen huonoin äiti ikinä. Pyysin lapseltani varmaankin sata kertaa anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää jätä häntä näin. Vauvani itki sylissä hetken, lopetti, katsoi minua kuin sanoen ”äiti, saat anteeksi” ja oli sen jälkeen taas oma aurinkoinen itsensä.

Vanhemmalla, joka pystyy samaistumaan vauvansa tunteeseen (”olen yksin, minua pelottaa, äiti missä sinä olet”) pystyy jo ennaltaehkäisemään monta tilannetta, joka loisi vauvalle turvattomuutta. Koska kukaan meistä ei ole täydellinen, asioita myös vain tapahtuu: kauppaan on pakko mennä, itkuhälytin ei aina toimikaan, moottoritielle ei voi pysähtyä.

On tutkittu paljon sitä, että ihmisen varhaiset kokemukset ja vuorovaikutuksen ja kiintymyssuhteen laatu muovaavat hermoverkkoja, muistin organisoitumista ja tunteiden säätelyjärjestelmiä. Hyvä kiintymyssuhde auttaa meitä läpi elämän mm. paremmalla stressinsietokyvyn syntymisellä. Liian myöhään annettu hoito ja vauvan viesteihin vastaaminen vaikuttavat puutteellisen perusluottamuksen syntymiseen ja luovat epävarmuuden elämää kohtaan; hoidetaanko minua? Autetaanko minua? Ymmärretäänkö minua? Vähemmän on puhuttu siitä, että myös liian aikainen hoito; vauvan tarpeiden tyydyttäminen ennen kuin vauva edes viestii niistä voi vaikuttaa lapsen minäkokemukseen. Se saattaa aiheuttaa lapselle sen, että hänelle tulee tunne siitä, ettei voi itse vaikuttaa; maitoa annetaan jo ennen kuin vauva itse havaitsee omaa nälkäänsä, vauvan kanssa ”leikitään” koko ajan ilman, että hän saa rauhassa myös itsekseen tutkia maailmaa jne.  Näin vauvan elämää määrittää tunne ulkopuolisesta voimasta ja asioita vain ”tapahtuu” ilman että hän saa kokemuksen siitä, että hän viestii hoitajalleen, hoitaja ymmärtää ja vastaa vauvan viestiin. Onneksi meissä on usein omassa kiintymyssuhteessamme myötäsyntyisesti syntynyt ymmärrys tästä ja halu toimia juuri näin; vauvan parhaaksi. Ja vaikka oma kiintymyssuhde olisikin ollut rikkonainen, asioita voi oppia ja uusia mahdollisuuksia saada. Raskaus ja pikkulapsiaika on mahdollisuus myös vanhemmalle uuteen henkilökohtaiseen kasvuun.

Aiheutinko minä siis vauvalleni trauman? Lapsen ja aikuisen välinen suhde on täynnä pieniä pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ne muovaavat meitä ihmisinä, lapsina ja aikuisina. Ne pienet epäonnistumiset ja se että emme ole ymmärtäneet toisiamme, muovaavat meitä vahvemmiksi kohtaamaan niitä suurempia pettymyksiä ja haavoja, joita elämä väkisinkin eteemme heittää. Hyvässä kiintymyssuhteessa meille on kuitenkin rakennettu usko siihen, että elämä kantaa, joku auttaa, joku hoivaa, joku ymmärtää. Tiesitkö muuten, että kiintymyssuhdetta tarkastellaan paljon myös pariterapiassa ja itse asiassa parisuhde on se yksi suhde, jossa lapsuuden kiintymyssuhteen puutteita voi paikata? Eämä on siis mahdollisuuksia täynnä kasvaa yhä uudelleen ja uudelleen.

 

instagramcapture_eb1a6192-6acc-4860-9577-59ed549c6bed_jpg

 

2.8.2017

Hirveä kriisi ja nyt tuli trauma!

 -mistä puhumme kun puhumme traumoista ja kriiseistä?

Kriisi- ja traumatietämys on kasvanut psykiatrian ja psykoterapian alalla huimasti viime vuosina. Samalla kiinnostus niihin on lisääntynyt myös julkisuudessa ja lähes viikottain saadaan naistenlehdistä lukea siitä, kuinka kukakin on selviytynyt erilaisista kriiseistä ja menneisyyden traumoista. Olisi kuitenkin hyvä pitää muutama fakta mielessä, jotta arkipäivästyneet sanat eivät ihan menettäisi niiden alkuperäistä merkitystä.

Kriisi on yksilön tai jossakin tapauksissa myös yhteisön, kuten perheen,  kohtaama tilanne, joka on jollakin tapaa uusi tai poikkeava  ja jossa aikaisemmat psyykkiset keinomme eivät riitä tilanteen ratkaisemiseen. Tutuimpia kriisejä meille kaikille ovat ns. elämäntilannekriisit.  Nämä voivat  olla sekä positiivisia (kuten lapsen syntyminen) että myös negatiivisia (avioero, työttömyys). Kriisissä kuitenkin kohtaamme jonkin tilanteen, johon meille ei ole muodostunut ns. valmista toiminta- tai käsittelytapaa ja joudumme käyttämään paljon energiaa asian käsittelyyn ja sen hallitsemiseen. Kriisissä oleminen voi tuottaa monenlaisia oireita kuten masennusta, ahdistusta, unettomuutta, ärtymystä, uupumusta ja fyysisiäkin tuntemuksia. Se millä tavalla erilaisiin kriiseihin suhtautuu ja niistä selviää on hyvin yksilöllistä. Viime aikoina on puhuttu paljon ns. resilienssistä. Se tarkoittaa kykyä nousta vaikeista tilanteista uudelleen ylös, selviytyä. Resilienssiin vaikuttavat oma temperementti, mutta myös ympäristö ja opitut asiat. Eli siinä, missä toinen jää työttömäksi jäätyään kotiin suremaan, voi toinen nähdä hyvin pian työttömyyden mahdollisuutena elämänmuutokseen. Psykoterapiassa käsitellään hyvin usein näitä elämäntilannekriisejä ja ne voivat olla myös laukaisijoina tilanteessa, jolloin terapiaan tullaan. Resilienssin taitoja voi myös harjoitella niin psykoterapiassa kuin myös muulla tavoin.

Traumaattinen kriisi on kriisi, joka ”yllättää” ehkä eri tavalla kuin elämäntilannekriisi. Traumaattinen kriisi on tilanne, jossa henkilö kokee oman tai läheisen olemassa olon olevan uhattuna. Tälläinen voi olla esimerkiksi joutuminen liikenneonnettomuuteen, vakava sairastuminen, läheisen yllättävä kuolema jne.

Yksittäinen traumatisoiva tapahtuma  (kuten onnettomuus)  aiheuttaa ns. I-tyypin trauman. Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä (esim. perheväkivalta, lapsuuden kaltoinkohtelu) aiheuttaa ns. II-tyypin trauman.

Traumaattisen kriisin vaiheet ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Traumaattisen kriisin sokkivaiheen jälkeiseen toipumiseen kuuluu sekä kokemuksen toistuva mieleen tunkeutuminen että sen aktiivinen välttely sekä ylivireysoireet. Pikku hiljaa oireet kuitenkin yleensä helpottavat ja läheisten tuella uudelleen suuntautuminen onnistuu. Tämä traumaattisen kriisin kehän onnistunut läpikäyminen auttaa kriisistä eteenpäin pääsemiseen ja traumaattinen kriisi tulee osaksi henkilön elämäntarinaa.

Jos traumaattiseen kriisiin liittyvät tapahtumat tunkeutuvat mieleen toistuvasti ja hallitsemattomasti, henkilö pyrkii välttämään kaikkea mieleen tulevaa sisältöä traumaattiseen kriisiin liittyen ja mikäli ylivireys ja muut oireet ovat voimakkaita vielä yli kuukausi tapahtuman jälkeen eikä henkilö pysty toimimaan kuten tavallisesti on luultavaa, että kyseessä on traumaperäinen stressihäiriö. Tällöin henkilö ikäänkuin on jäänyt shokkivaiheeseen ja reaktiovaiheeseen, eikä onnistu tapahtuneen käsittelyssä ja uudelleen suuntautumisessa. Syvä I-tyypin traumatisoituminen tai II-tyypin trauma voi johtaa pysyvään persoonallisuuden muutokseen (kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö/kompleksinen psykologinen trauma)

Perheterapiassa törmätään usein lapsuudessa kaltoinkohtelua kokeneisiin vanhempiin ja heidän perheeseensä. Monet heistä ovat pitkäkestoiselle traumatisoitumiselle altistuneita, mutta eivät ole koskaan saaneet apua nimenomaan traumaattisten kokemusten käsittelyyn. Suomessa koulutetaan erikseen traumojen hoitoon perehtyneitä psykoterapeutteja ja traumojen hoito on yleensä yksilöhoitoa. Perheterapiassa voidaan kuitenkin käsitellä traumoja ja niiden vaikutusta vanhemmuuteen. Tästä täytyy ehkä jatkaa erillisellä kirjoituksella, sillä aihe on niin mielenkiintoinen ja itselleni tärkeä. Tässä kuitenkin pintaraapaisu traumasanastoon, toivottavasti tästä oli hyötyä.

Palataan taas 🙂

 

2013-12-24-307_1

17.7.2017

Mitä perheterapiassa tapahtuu?

Melkein tekisi mieli sanoa, että ihmeitä 🙂 Niin usein itsekin yllätyn siitä vaikutuksesta, mikä perheterapialla monessa tilanteessa on. Annan karrikoidun, kliseisen  ja yksinkertaisen esimerkin; olet ahdistunut ja masentunut, et pääse etenemään työssäsi, parisuhde on loppumassa ja olet tullut johtopäätökseen, että kaikki tämä johtuu vaikeasta äitisuhteestasi. Äitisi dominoi ja puuttuu joka asiaan elämässäsi ja tuntuu, ettet koskaan ole päässyt irti äidin vaikutuspiiristä. Yksilöterapiassa voit keskustella tästä terapeuttisi kanssa ja saada lisäymmärrystä asiaan. Terapian edetessä pystyt vahvistamaan omia rajojasi, ymmärrät mikä on vaikuttanut mihinkin, löydät erilaisia väyliä päästää irti turhasta menneisyydessä ja masennusoireetkin helpottavat. Hyvä niin. Äitiisi sinun muutoksesi eivät yllä, mutta itse voit löytää väylän kommunikoida paremmin tai oppia suojaamaan itseäsi niin, etteivät hänen mielipiteensä enää horjuta sinua. Sillä voi olla vaikutusta suhteeseennekin tai sitten ei.

Perheterapiassa voisit tulla ehkä ensin puhumaan yksin, sitten terapeutin rohkaisemana pyytää äitisi mukaan terapiaan. Tämän jälkeen voi tapahtua mitä vaan; selvittämättömät asiat, vuorovaikutuksen pulmat, erilaiset roolit, väärinymmärrykset ja perhesalaisuudet tulevatkin siihen teidän kummankin käsiteltäväksi terapiaistuntoon. Perheterapeutti ”pakottaa” omilla kysymyksillään keskustelemaan asioista, joista ei ole voitu puhua. Terapeutin tehtävä on johdattaa terapiaa turvallisesti eteenpäin ja olla kiinnostunut tarinastanne, ohjata siihen mistä ei yleensä puhuta tai auttaa eteenpäin niistä kohdista joihin liian usein juututaan. Eri terapeutit voivat käyttää myös erilaisia menetelmiä työssään, kuten sukupuun piirtämistä, erilaisia janoja, draamaa jne. Mitään menetelmiä ei käytetä pakolla, eikä ilman asiakkaiden lupaa. Ketään ei syytetä eikä satuteta, vaikka asiat voivat kipeitä ollakin. Tällöin tapahtuu näitä ihmeitä- ja usein terapeutilla on niihin vain yllättävän pieni osa 🙂 Vuorovaikutus muuttuu, roolit muuttuvat, ihmiset muuttuvat, asiat muuttuvat. Perheterapialla ei ratkaista kaikkia ongelmia ja joskus tilanteet eivät parane. Terapialla on kuitenkin mahdollisuus saada muutoksia ja helpottaa yksilöiden tilanteita ja koko perheen tilannetta. Erityisen vaikuttavaa perheterapia on lasten ja nuorten kohdalla, joille on usein suuri helpotus, että koko perhe puhuu turvallisessa paikassa vaikeiksi koetuista asioista.

Perheterapialla on hyvin monia käyttötarkoituksia, joista edellä kuvattu on vain yksi keksitty esimerkki. Perheterapeuteilla on erilaisia taustateorioita ja viitekehyksiä, joten jokainen tekee työtään hieman eri tavoin. Oma taustakoulutukseni on kriisi- ja traumapainotteinen, joten kiinnitän ehkä näihin asioihin tavallista enemmän huomiota ja mm. pohdin usein asiakkaiden kanssa traumojen merkitystä perhehistoriassa.

Tästä lisää seuraavalla kerralla; eli mikä on kriisi ja mikä trauma, miten ne näkyvät perheissä ja perheterapiassa.

-Sanna-

3.7.2017

Tervetuloa perheterapiaan!

Ajattelin tässä kesäloman kynnyksellä kirjoittaa postauksen siitä miten löydät perheterapeutin ja minne tulet, jos tulet perheterapiaan. Monelle perheterapian sisältö on vieras ja huomaan, että monet sosiaali- ja terveysalan ammattilaisetkaan eivät välttämättä tiedä perheterapian mahdollisuuksista.

  1. Miten löydän perheterapeutin? Perheterapeutti löytyy, niinkuin nykyään kaikki muukin, usein netistä. Perheterapeutti- hakusanalla saa esiin lukuisia terapeutteja. Mistä sitten tietää, kuka on hyvä? Ei helposti tiedäkään, mutta muutamaa asia kannattaa tsekata (kts. seuraava kohta). Suomen perheterapiayhdistyksen- sivuilla http://www.perheterapiayhdistys.fi  on listattu perheterapeutteja paikkakunnan mukaan, sieltä voi ainakin aloittaa. Myös puskaradio toimii, oletko kuullut jonkun suosittelevan henkilöä? Kun kiinnostava löytyy, tutki rauhassa nettisivut, tuntuuko oikealta minulle? Ole mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yhteydessä kiinnostavaan terapeuttiin, jotta saat tiedon, onko hänellä tilaa uusille asiakkaille. Usein yhteydenoton voi tehdä alustavasti nettisivujen kautta tai sähköpostilla. Jos tälle terapeutille ei saa aikaa, voisiko hän suositella sinulle jotakin toista?
  2. Mistä tiedän, kuka on hyvä? Ja kuka on hyvä juuri sinulle? Tarkista ainakin, että kyseessä on Valviran hyväksymä psykoterapautti. Näin ollen voit olla varma siitä, että henkilö on käynyt psykoterapeutin ammattinimikkeeseen johtavan koulutuksen ja tämä koulutus on Valviran hyväksymä. Onko henkilöllä Kela-pätevyys? Aina kaikki terapeutit eivät sitä hae, mutta jos Kela-pätevyys on, on perheterapiaan mahdollista tietyin edellytyksin saada myös Kelan tukea. Miltä psykoterapautin sivut vaikuttavat? Onko hänellä erityisosaamista? Onko hän kouluttanut itseään lisäkoulutuksin? Ja tärkein, tuntuuko että hän voisi auttaa Sinua? Ole yhteydessä terapeuttiin puhelimitse ja kuulostele, miltä hän kuulostaa. Sovi ensimmäinen aika- tapaamisen aikana ja sen jälkeen voit kuulostella tuntuuko terapeutti ”omalta”.
  3. Missä asioissa perheterapeuttia tavataan? Mitä perheterapautille täytyy kertoa ongelmastani? Kuka terapeuttia tapaa? Perheterapeutti on nimenomaan perheiden terapeutti. Perheterapeutin erityisalaa ovat perheeseen ja sen vuorovaikutukseen liittyvät asiat. Perhe on moninainen käsite; pariskunta on perhe, samoin vanhempi ja lapsi, perhe voi laajentua koskemaan vaikka koko sukua tai sitten perhe voi olla vaikka sijaisperhe. Perheterapeutti on tottunut työskentelemään yhdessä monenlaisten perheiden kanssa.  Perheterapiaan tullaan monesti myös ensin yksin, aina koko perhe ei ole aluksi valmis työskentelemään yhdessä terapiassa. Perheterapiaa voidaan järjestää myös niin, että siinä tavataan eri kokoonpanoissa; yksin ja yhdessä. Perheterapeutteja on usein yksi, mutta perheterapautit työskentelevät mielellään myös työparina yhdessä, jos se on mahdollista. Perheterapeutit ovat ammattilaisia ”nappaamaan kiinni” juuri siitä, mikä on käsillä sillä hetkellä, joten ongelmaa ei varsinaisesti tarvitse tietää terapiaan tullessaan. Usein asiat liittyvät mm. erilaisiin elämänkriiseihin (erot, sairastumiset, kuolema), erilaisiin vuorovaikutuksessa ja kommunikaatiossa oleviin pulmiin. Taustalla voi olla väärinymmärryksiä, välirikkoja, surua, masennusta tai ahdistusta. Usein voi myös olla tilanne, jossa uskottomuus, riippuvuudet, väkivalta tms. vaikuttavat perheen tilanteeseen ja suhteisiin. Perheterapiassa liikutaan sekä menneisyydessä, että nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Perheterapiassa voidaan tarkastella sukupolvien ketjuja ja niiden vaikutusta nykyperheeseen, mutta liikutaan vahvasti ”tässä päivässä” ja mietitään, mikä auttaisi myös tässä ja nyt. Perheterapiaan ovat erityisen tervetulleita myös lapset ja nuoret.  Perheterapian tarkoituksena on auttaa perhettä keskustelmaan vaikeista asioista, auttaa löytämään uusia yhteyksiä perheenjäsenten välillä, korjaamaan rikkoutunutta ja joskus myös asettamaan rajoja,

Tässä pikakatsaus siihen, miten perheterapeutin löytää ja millaisissa asioissa perheterapiassa liikutaan. Seuraava kirjoitus tulee käsittelemään sitä, mitä perheterapiassa tapahtuu ja mitä siellä tehdään. Mitä muuta haluaisit kuulla perheterapiasta? Kommentoi! Aurinkoa päivääsi 🙂 -Sanna-

 

1.2.2017

Kaappasiko korppi juuri minunkin lapseni?!

Sosiaalinen media on loistava paikka verkostoitua, saada ja jakaa lisää tietoa ja hukata aikaa. Itsellänikin menee kieltämättä melkoinen aika päivästä somessa roikkumiseen. Nyt pääasiassa lasten kanssa kotona ollessa huomaan sen olevan myös kontakti kodin ulkopuoliseen aikuisten maailmaan ja -myönnetään- keino paeta tylsyyttä. Voisin hyvin olla se, Helsingin kaupungin mainoksen some-äiti, joka ei huomaa että lintu kaappaa lapsen kirjoitellessaan päivitystä faceen. Siltikin väitän, että en ole ihan hirveän paljon huonompi äiti, kuin jos minulla ei olisi älypuhelinta lähettyvillä. Luultavasti hukkaisin aikaani television katseluun, lehtien lukuun tai johonkin muuhun, siinä lasten kanssa olemisen välissä.

Mainoksesta noussut kohu ehkä osoitti sen, että aika monikin syyllistyi ja tunsi pistoksen sydämessään somesta vietetystä ajasta. Toisaalta aiheellista oli se kritiikki, että meillä on oikasti aika paljon todellisen lastensuojelun tarpeessa olevia lapsia, eikä somettajaäidit (ja nimenomaan äidit!) taida olla se suurin yhteiskunnallinen ongelma. Mutta itse olen löytänyt viimeaikoina ihan loistavia facebook-ryhmiä: sosiaalityön uraverkostossa sosiaalityöntekijät käyvät ihan loistavaa kriittistäkin keskustelua työstä ja työoloista, psykoterapeutit-ryhmässä puhutaan tottakai psykoterapiasta ja naisyrittäjät-verkostossa saa nanosekuntissa vastauksen kysymykseensä joltakin ihanalta naisyrittäjäkollegalta. Loistavia ovat myös ryhmät, jotka herättävät ajatuksia, näistä esimerkkinä Kiintymysvanhemmuusperheet-ryhmä, jossa joskus en ymmärrä mielipiteitä ollenkaan ja joskus liikutun niistä kertomuksista, miten ihanasti jotkut vanhemmat osaavat hankalia asioita ratkaista ja ajatella asioita lapsen näkökulmasta.

Mutta ehkä muutaman asian olen oppinut somemaailmassa. Harkitse ennen kuin kommentoit. Valitse; kaikkeen ei voi eikä kannata reagoida. Sano se, mitä voisit sanoa kasvotustenkin. Lopeta ennen kuin menet illalla sänkyyn.

Ja tärkeimpänä: jätä fb-kirpparit väliin. Ne nostavat verenpainetta liikaa 🙂

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s